Karhukaupungin rannoilla

Piipahdin eilen pikaisesti Porissa. Sääennuste lupaili mukavaa heinäkuun lopun kesäistä säätä. No niin varmaan jonnekin päin Poria, muttei Reposaareen asti! Olin varautunut vain siihen kesäiseen säähän, joten kylmähän tuolla tuli. Kaikki säät saaristossa ovat loistavia, niistä en toki jurputa. Lähinnä siitä, että missä vaiheessa elämää ihminen oikeasti oppii varustautumaan oikein :)

Kuva on siis eiliseltä, heinäkuun viimeiseltä päivältä, ei syyskuulta... Hippusen yli kymmenen astetta lämmintä, ajoittaista tihkusadetta ja lyhythihainen paita. 

Horisonttihoidossa näkyy kaksi laivaa. 

Tyrnin väristä pystyi onneksi määrittämään vuodenajan, eli ihan syyskuu ei vielä onneksi ole!

Viime reissulla pari viikkoa sitten aurinkokin muisti ilmoittautua. Piti samalla ihan varta vasten käydä katsomassa miltä ne Mäntyluodon hiekat näyttävätkään! Hyvältä tietysti!

Nyt auton keula kohti Pensarin (muinaista) linnaketta, tällä kertaa mukana on lämpöistä vaatettakin! Jännitysmomenttia tulee lähinnä siitä, että viimeksi samaisella yhteysaluksella syttyi matkatessani tulipalo (jokunen vuosi sitten). Tuolloin omasin vielä ranskalaisvalmisteisen auton, ja olin vilpittömän pahoillani kun se ei ollut mukana. Yhteistyömme ei ollut kovinkaan mairittelevaa, ja hetken jo elättelin toiveita josko se olisi haihtunut savuna ilmaan jos olisi ollut mukana. Mutta palo oli pieni, saatiin onneksi nopeasti sammutettua ja auto oli koko ajan turvallisesti rannalla. Minun ja ranskiksen tie on onneksi eronnut jo kauan sitten.

Pensariin voi helposti tehdä päiväreissun, myös veneettömät. Saarella ennättää olla lauttavuoroista riippuen viidestä kymmeneen tuntia kerrallaan. Auto ei ole välttämättömyys, mutta toiselta lauttarannalta matkaa entiselle linnakkeelle kertyy yhteen suuntaan noin 3,5 km ja tarkoituksenani on kiertää alueen luontopolut. Ajan säästämiseksi päätin ottaa kerrankin auton mukaan saarelle asti. Oppii sekin hiukan merenkulkua! Laitan tänne muutaman kuvan reissusta lähipäivinä.

Lisätietoa Pensarista löytyy täältä.

Outoja pilviä

Tein viikonloppuna pikareissun. Su-aamuna kulkuneuvoon, joka oli ulkopuolelta kuvioitu seeproilla ja kirahveilla sekä pilvenhattaroilla. Näistä saikin hyvän käsityksen määränpäästä, eli Ahvenanmaasta. Ehkä reissu oli liian nopeatempoinen, sillä kirahveja sen paremmin kuin seeprojakaan ei näkynyt. Kyljestä pahasti pälvikalju hirvi sentään sattui kohdalle, se lienee ahvenanmaalainen versio seeproista. Ihan huuhaata tuo laivan (Sijla Galaxy) kylkimaalaus ei sentään ollut, eli pilviä löytyi!

Olisikohan tämä niellyt ne kiraffit. Taivalla oli huimia pilviä!

Käväisin myös saaren korkeimmalla kohdalla, eli Geta bergenillä. Löysin varmaankin Ahvenanmaan parhaan pippuripihvin (lautaselle tyylikkäästi aseteltuna ja kastikkeella kuorrrutettuna) sekä huimat maisemat näkötornista! (se pihvi ei siis ollut tornissa, vaan läheisessä ravintolassa). Ainut miinus tulee siitä, että maisemia kykeni ihailemaan tornista vain ikkunan takaa, avointa kuvauskohtaa ei ollut. Ja pikkuhiljaa ikkunanpesijäyrittäjät voisivat tehdä tarjouksia, lasit olivat hippusen sameita. Toki on hieman haasteellinen pesukohde. 

 Huimalta maisema näytti lasin takaa katsottunakin. 

Getan kunta liittyy vahvasti myös yhteen tulevaan kirjaani. Syksyllä 1948 Uudestakaupungista lähti kaljaasi Verna kohti Amerikkaa. Kyydissä oli reilu kaksikymmentä ihmistä, heistä neljä oli lapsia. Lähtijöiden tavoitteena oli uusi elämä siellä jossakin. Lähtöä seuranneena päivänä Getan rannoille alkoi ajautua hylkytavaraa,ja pian vedestä löydettiin myös kolmen lapsen ruumiit. Verna haaksirikkoutui jossakin Getan pohjoispuolella, syy on vielä toistaiseksi tuntematon. Myös muut lähtijät ja hylky odottavat löytäjäänsä. Ja kirja kirjoittamista. Vernan tarina ja lähtijöiden taustat ovat jo koossa, joten eiköhän kirjakin tässä joskus valmistu. Verna on vain osa sitä, mutta yksi koskettavimmista kertomuksista, joita olen kymmenen vuoden aikana tutkinut.  

Tuolla jossakin Vernan jäänteet odottavat löytäjää. 

Illan hämyssä rannoilla oli vielä monenmoista kulkijaa. 

Lyhyiden yöunien jälkeen oli aika suunnata aamuyöllä kotia kohti. Herätys yöyhden aikoihin ei kuulu vahvuuksiini, toki laivalla pääsi uudelleen nukkumaan pariksi tunniksi ja näkemään unia. Vaikkapa niistä kirahveista, jotka Itämeren alueella lienevät kovasti yleisiä!

On asioita, joihin ei kyllästy, ja yksi niistä on merelle tuijottaminen. Saaristomme on pullollaan paikkoja, joissa se onnistuu (hih, siis kaikilta rannoilta ja usein vähän sisempääkin saarista), joten mahdollisuuksia on rajattomasti. Rantakaalia kasvaa monilla Saaristomeren rannoilla, ja sulassa sovussa kaalin kanssa löytyy kaikkea, mitä meri on tuonut tullessaan. Kevät onkin usein rannoilla kulkijoille yhtä löytämisen juhlaa.

Omassa työssäni maisemat ovat useimmiten se sivujuonne, mutta eniten olen tainnut kuvata juurikin aiheen vierestä, eli rantoja ja horisonttia.

Onneksi horisonttiin saa toisinaan myös valot, se helpottaa kauas katsomista.