Karhukaupungin rannoilla

Piipahdin eilen pikaisesti Porissa. Sääennuste lupaili mukavaa heinäkuun lopun kesäistä säätä. No niin varmaan jonnekin päin Poria, muttei Reposaareen asti! Olin varautunut vain siihen kesäiseen säähän, joten kylmähän tuolla tuli. Kaikki säät saaristossa ovat loistavia, niistä en toki jurputa. Lähinnä siitä, että missä vaiheessa elämää ihminen oikeasti oppii varustautumaan oikein :)

Kuva on siis eiliseltä, heinäkuun viimeiseltä päivältä, ei syyskuulta... Hippusen yli kymmenen astetta lämmintä, ajoittaista tihkusadetta ja lyhythihainen paita. 

Horisonttihoidossa näkyy kaksi laivaa. 

Tyrnin väristä pystyi onneksi määrittämään vuodenajan, eli ihan syyskuu ei vielä onneksi ole!

Viime reissulla pari viikkoa sitten aurinkokin muisti ilmoittautua. Piti samalla ihan varta vasten käydä katsomassa miltä ne Mäntyluodon hiekat näyttävätkään! Hyvältä tietysti!

Nyt auton keula kohti Pensarin (muinaista) linnaketta, tällä kertaa mukana on lämpöistä vaatettakin! Jännitysmomenttia tulee lähinnä siitä, että viimeksi samaisella yhteysaluksella syttyi matkatessani tulipalo (jokunen vuosi sitten). Tuolloin omasin vielä ranskalaisvalmisteisen auton, ja olin vilpittömän pahoillani kun se ei ollut mukana. Yhteistyömme ei ollut kovinkaan mairittelevaa, ja hetken jo elättelin toiveita josko se olisi haihtunut savuna ilmaan jos olisi ollut mukana. Mutta palo oli pieni, saatiin onneksi nopeasti sammutettua ja auto oli koko ajan turvallisesti rannalla. Minun ja ranskiksen tie on onneksi eronnut jo kauan sitten.

Pensariin voi helposti tehdä päiväreissun, myös veneettömät. Saarella ennättää olla lauttavuoroista riippuen viidestä kymmeneen tuntia kerrallaan. Auto ei ole välttämättömyys, mutta toiselta lauttarannalta matkaa entiselle linnakkeelle kertyy yhteen suuntaan noin 3,5 km ja tarkoituksenani on kiertää alueen luontopolut. Ajan säästämiseksi päätin ottaa kerrankin auton mukaan saarelle asti. Oppii sekin hiukan merenkulkua! Laitan tänne muutaman kuvan reissusta lähipäivinä.

Lisätietoa Pensarista löytyy täältä.

Mistä on pienet linnakesaaret tehty?

Betonista, kivistä, puusta, tiilistä, ratakiskoista; niistä on pienet lakkautetut linnakesaaret tehty.

Örön linnake rakennusaikana 1915/1916. Kuva Pietarin arkistoista.


Suomenlahdelle rakennettiin 1900-luvun alkupuolella mittava linnoitusketju, joka tunnetaan parhaiten nimellä Pietari Suuren Merilinnoitus. Tuonaikainen rakennustyömaa on nyt noussut uudelleen puheenaiheeksi, valitettavasta syystä. Linnakkeet on kutakuinkin lakkautettu, ja mittava kiinteistö- ja maa-aluemassa pääosin toimivine infroineen ja etenkin huikeine kulttuurihistoria- ja luontoarvoineen hakee uutta elämää.

Tällä hetkellä omistajatahoja on useita: Senaatti-kiinteistöt ja Metsähallitus ovat ne kaksi näkyvintä ja tunnetuinta. Osa linnakkeista on jo löytänyt itselleen uuden elämän, osa pienemmistä puolestaan on haipunut jo unholaan. Paljon on vielä jäljellä ja pelastettavissa tulevillekin sukupolville. Keskeisin ongelma kehittämistyössä ja tätä kautta uuden luomisessa on niinkin vanha keksintö kuin raha. Keisarin kassa oli aikanaan pohjaton kun linnakeketju rakennettiin. Suomen valtiolla tilanne on toinen. Tahtotila taasen - siihen saattaa olla parikin näkemystä.

Useimmiten linnakkeet yhdistetään yhä puolustusvoimien omaisuudeksi, mutta todellisuudessa he toimivat alueilla enää vain vuokralla. Valtio, anteeksi puolustusvoimat, maksavat vuokraa valtiolle, anteeksi siis Senaatille. Osin myös Metsähallitukselle. Tilanne on outo, ainakin maallikon mielestä. Minua tässä kiinnostaa eniten se, että linnakkeet säilyvät. Melko sama kuka ne omistaa, mutta meillä ei kansakuntana ole varaa menettää näin suurta osaa kulttuuriperinnöstämme. Ainakaan rahan takia.

Mitä näissä sitten olisi säilytettäväksi asti? No se historia, eletty elämä, miljööt, muistot, tilanteet, paikat, rakennukset, linnoitteet ja koko mennyt linnake-elämä! Olen kieltämättä aika paatunut "linnakefriikki", mutta ajatuksilleni ei ole juurikaan tullut soraääniä. Kaikkea emme pysty pelastamaan tai suojelemaan, eikä se ole tarkoituskaan, mutta osan pystymme, ja niin meidän pitää tehdäkin!

Örön 12 tuuman patterin ykkösjaoksen ykköstykki noin vuonna 1925. 

Täällä lännessä upein linnakekokonaisuus on ehdottomasti Örö. Linnake täyttää muutaman vuoden kuluttua pyöreät 100 vuotta, ja vetreällä vanhuksella on juuri murrosikä meneillään. Ei toki ensimmäinen sellainen, jo lähes vastasyntyneenä se siirtyi venäläisiltä suomalaisille, ja katsonkin tuon olleen ensimmäisen suuren muutoksen. Ja kait se ihan ensimmäinen muutos oli 1910-luvun alussa, kun aiemmin laidunmaana toiminut saari hakattiin puustosta lähes paljaaksi, ja sinne rakennettiin linnake teineen, laitureineen, rakennuksineen, rautateineen ja tykkipattereineeen. Toinen murros suomalaisten aikana oli 1920-luvun alussa kun linnakketoiminta käynnistyi. Kolmas oli sotavuodet. Neljäs sotien jälkeinen aika. Viides linnakkeen alasajo. Kuudes taitaa nyt siis olla menossa. Toivottavasti linnakkeet ovat hyvin läheistä sukua kissoille, sillä tämän myötä niillä olisi jäljellä vielä ainakin jokunen elämä.

Rakennukset ovat etenkin ulkopuolelta kohtuullisen hyvässä kunnossa. Kuvassa kuuden tuuman kasarmi. 

Tämä sisäänkäynti lienee saarella palvelleille tunnetuin ja kaivatuin, eli kuvassa on kahdentoista tuuman kasarmilla olevan ruokalan ovi. 

Linnakkeen kulkuyhteydet hoituivat osin kapearaiteista rautatietä pitkin. Kapearaiteinen oli tehty ammuskuljetuksia varten, mutta Örössä radalla kulki myös "Örö Express"-niminen vaunu. Hevosvoima (yksikössä, kyllä) näky kuvan oikeassa reunassa. 

Örö on vielä pari kesää suljettu saari, jonne ei ilman lupia ole mahdollisuutta nousta maihin. Neljä Kemiönsaarella toimivaa matkailuyrittäjää järjestää saarelle opastettuja retkiä, ja ne ovatkin mainio tapa tutustua Öröseen. Tänäkin kesänä ehtii vielä: lisätietoja tästä. Tulevaisuudessa avoimuudesta tai sujettuna pysymisestä olemme kaikki vielä vasta kuulolla. Pidetään peukkuja, että edessä on loistava tulevaisuus!

Paluu kotisaarelle

Pitänee heti alkuun täsmentää otsikkoa, eli väliaikaiselle kotisaarelle. Ja paluu vain pikavisiitille. Kotimäärite kattaa siis paikan jossa pääasiallisesti kulloinkin asun. Alkuperäiskotinihan löytyy syvältä Satakunnan metsistä. Sen jälkeen kotini onkin ollut aika monessa paikassa, ainakin parikymmentä erinäköistä osoitetta on tullut koeasuttua. Ystäväni ovat kiitollisia siitä, että osoitelehtiöihin saa lisäsivuja :) Nyt olen asustellut pian kymmenen vuotta samassa paikassa, tässähän voisi alkaa taasen suunnitella muuttoa!

Mutta aiheeseen!
Sattuman oikusta päädyin reilu kymmenen vuotta sitten muuttamaan Utöseen. Pakkasin Helsingin-kodistani kamppeet muuttoautoon, hurautin sillä Suomen Turkuun, ja muuttoauto ajettiin laivaan. Seuraavaksi ajelinkin autolla Utön linnakkeella, purin muuttokuorman, ajoin auton takaisin Utön rantaan ja luovutin avaimet laivan väelle.

Laivan irtaannuttua kipitin takaisin uuteen kotiini ja asetuin taloksi. Ja aloin tutustua uuteen kotisaareeni. Mikä paikka! Siinä sitä riitti maalaistytölle ihmeteltävää! Aika pian kävi selväksi, että Mannerheimintieltä voi kyllä muuttaa Utöseen, mutta Utöstä EI voi muuttaa takaisin Manskulle. Soitto kiinteistönvälittäjälle helpotti tilannetta. Kunnes koitti paluumuuton aika, se olisi ihan oma tarinansa. Tiivistetysti: elettiin aikakautta, jolloin netti ei ollut vielä nykymuotoinen, ja Turkkarin tullessa saareen oli parhaat asunnot jo ennätetty mantereella myydä. Mutta uusikin koti siis löytyi!

Kaikkiaan vietin Utössä hippusen vajaa kaksi vuotta. Mahtavaa aikaa! Minusta jokaisen suomalaisen tulisi asua ainakin yksi vuosi ulkosaaristossa. Antaa hienosti perspektiiviä arkiseen elämään ja nykyajan kiireeseen. Pitänee myöntää, että nykyään huomaan taasen mussuttavani ihan liian heppoisesti yksinkertaisistakin vastoinkäymisistä. Että se siitä kasvamisesta.

Olen poismuuttoni jälkeen käynyt jonkin verran Utössä, nyt ensimmäistä kertaa kesäaikana ja melkeinpä turistina. Moni asia on tuona aikana muuttunut, mutta moni onneksi myös säilynyt. Utö on yhä huippuhieno paikka, yhteysliikenne toimii ja majoitustakin löytyy. Kauppa on päivittäin auki. Kasarmi toimii nykyään majoituskäytössä, laituritilaa on veneilijöille entistä enemmän ja saarella asuu "uusia" asukkaita. Puolustusvoimilta vapautuneet tilat ovat mahdollistaneet monenmoista toimintaa ja uusia asukkaita. Varjojakin idyllin päällä on.Koulu saattaa sulkeutua vuoden kuluttua. Majakka puolestaan kenties jo aiemmin, nythän on vallalla turvallisuusbuumi vailla järkeä. Merenkulullisesti majakka toki jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, mutta viikoittainhan noita kivimajakoita Suomessa syttyy palamaan, joten ehkä sulkemiselle on perusteitakin...

Utöseen pääsee kesäisin suoraan Turusta, aikataulu löytyy tästä.
Yhteysalus puolestaan kulkee läpi vuoden, sen aikataulu löytyy tästä. Eivor lähtee Nauvon Pärnäisistä. Samalla tarjoutuu oiva mahdollisuus tutustua kesäiseen Nauvoon.

Utö on hieno paikka. Siellä vuorottelevat niin merenkulku, linnakehistoria, luonto kuin nykyaikakin. Suosittelen käymään! Alla vielä kuvakavalkadi reissulta.

Vaalea rakennus ei siis ole tuo vuokrattavana oleva sauna. Mutta myös talo olisi vailla lapsiperhettä ja siten siis vuokrattavissa. Kouluhan saarelta löytyy :) Lisää tietoa löytyy tästä.