Paluu kotisaarelle

Pitänee heti alkuun täsmentää otsikkoa, eli väliaikaiselle kotisaarelle. Ja paluu vain pikavisiitille. Kotimäärite kattaa siis paikan jossa pääasiallisesti kulloinkin asun. Alkuperäiskotinihan löytyy syvältä Satakunnan metsistä. Sen jälkeen kotini onkin ollut aika monessa paikassa, ainakin parikymmentä erinäköistä osoitetta on tullut koeasuttua. Ystäväni ovat kiitollisia siitä, että osoitelehtiöihin saa lisäsivuja :) Nyt olen asustellut pian kymmenen vuotta samassa paikassa, tässähän voisi alkaa taasen suunnitella muuttoa!

Mutta aiheeseen!
Sattuman oikusta päädyin reilu kymmenen vuotta sitten muuttamaan Utöseen. Pakkasin Helsingin-kodistani kamppeet muuttoautoon, hurautin sillä Suomen Turkuun, ja muuttoauto ajettiin laivaan. Seuraavaksi ajelinkin autolla Utön linnakkeella, purin muuttokuorman, ajoin auton takaisin Utön rantaan ja luovutin avaimet laivan väelle.

Laivan irtaannuttua kipitin takaisin uuteen kotiini ja asetuin taloksi. Ja aloin tutustua uuteen kotisaareeni. Mikä paikka! Siinä sitä riitti maalaistytölle ihmeteltävää! Aika pian kävi selväksi, että Mannerheimintieltä voi kyllä muuttaa Utöseen, mutta Utöstä EI voi muuttaa takaisin Manskulle. Soitto kiinteistönvälittäjälle helpotti tilannetta. Kunnes koitti paluumuuton aika, se olisi ihan oma tarinansa. Tiivistetysti: elettiin aikakautta, jolloin netti ei ollut vielä nykymuotoinen, ja Turkkarin tullessa saareen oli parhaat asunnot jo ennätetty mantereella myydä. Mutta uusikin koti siis löytyi!

Kaikkiaan vietin Utössä hippusen vajaa kaksi vuotta. Mahtavaa aikaa! Minusta jokaisen suomalaisen tulisi asua ainakin yksi vuosi ulkosaaristossa. Antaa hienosti perspektiiviä arkiseen elämään ja nykyajan kiireeseen. Pitänee myöntää, että nykyään huomaan taasen mussuttavani ihan liian heppoisesti yksinkertaisistakin vastoinkäymisistä. Että se siitä kasvamisesta.

Olen poismuuttoni jälkeen käynyt jonkin verran Utössä, nyt ensimmäistä kertaa kesäaikana ja melkeinpä turistina. Moni asia on tuona aikana muuttunut, mutta moni onneksi myös säilynyt. Utö on yhä huippuhieno paikka, yhteysliikenne toimii ja majoitustakin löytyy. Kauppa on päivittäin auki. Kasarmi toimii nykyään majoituskäytössä, laituritilaa on veneilijöille entistä enemmän ja saarella asuu "uusia" asukkaita. Puolustusvoimilta vapautuneet tilat ovat mahdollistaneet monenmoista toimintaa ja uusia asukkaita. Varjojakin idyllin päällä on.Koulu saattaa sulkeutua vuoden kuluttua. Majakka puolestaan kenties jo aiemmin, nythän on vallalla turvallisuusbuumi vailla järkeä. Merenkulullisesti majakka toki jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, mutta viikoittainhan noita kivimajakoita Suomessa syttyy palamaan, joten ehkä sulkemiselle on perusteitakin...

Utöseen pääsee kesäisin suoraan Turusta, aikataulu löytyy tästä.
Yhteysalus puolestaan kulkee läpi vuoden, sen aikataulu löytyy tästä. Eivor lähtee Nauvon Pärnäisistä. Samalla tarjoutuu oiva mahdollisuus tutustua kesäiseen Nauvoon.

Utö on hieno paikka. Siellä vuorottelevat niin merenkulku, linnakehistoria, luonto kuin nykyaikakin. Suosittelen käymään! Alla vielä kuvakavalkadi reissulta.

Vaalea rakennus ei siis ole tuo vuokrattavana oleva sauna. Mutta myös talo olisi vailla lapsiperhettä ja siten siis vuokrattavissa. Kouluhan saarelta löytyy :) Lisää tietoa löytyy tästä.

Epäsäännöllistäkö? Kyllä kiitos!

Aina toisinaan olen miettinyt, että olisikohan minussa ainesta tekemään säännöllistä työtä tiettyjen työaikojen puitteissa. Lopputulema on melko nopsaan joka kerralla sama - ei olisi. Työajat ovat minulla erittäin liukuvia, ja usein työn ja vapaa-ajan/harrastuksen raja häilyvä. Toisinaan päivät ovat pitkiä, mutta vastaavasti voin pitää vapaata useimmiten juuri silloin kun haluan.

Eilinen vierähti lähes satahenkisen ryhmän kanssa merellä. Epätyypillisenä työaikana aamuyhdeksästä iltayhdeksään, mutta sopii siis minulle mainiosti! Reissasimme Turusta Kustavin Katanpäähän ja takaisin, ja reitin varrella nähtiin monenmoisia kohteita. Meitä oli kaksi opasta, toinen hoiti meritaistelut ja veneilijöiden pyhiinvaelluspaikat, ja minä keskityin rannikkopuolustukseen ja Kustavin merellisiin nähtävyyksiin. Maihinnousun teimme vain Katanpäähän, isolla ryhmällä jokainen etappi on aina aikataulullinen haaste.

 Merellä oli muitakin matkaajia. Tässä matkaa taittaa leppoisaan tahtiin (konevoimalla tosin) Inga-Lill.

 Kaikki merellä liikkujat eivät ole vapaa-ajan reissulla. Naantalin satamassa kiinniteltiin juuri Finnsailorin köysiä. 

Naantali on aina kauneimmillaan. Ja monenlaisiin hätiin löytyy apua: nälkään Merisali (vasemmalla), sielunhoitoon vastaremontoitu kirkko ja merelliseen hätään uusi meripelastusalus. 

  

 Näissä maisemissa lauantaikaan ei tuntunut työnteolta. 

Naantalin saaristosta löytyy jokunen linnavuori. Niille kavuttiin entisaikaan suojaan vihollisia, ja jokunen vuosi sitten tetatttiin vieläpä linnavuorilla käytössä ollut merkkitulilogistiikkakin. Toimii kuulemma yhä tänä päivänä! 

 Vastapainona äskeiselle linnavuorelle vieressä oli auringonpalvojalle sopivampi saari. 

Vanhojen saaristolaistilojen venevajat ovat yhä käytössä. Valitettavan monessa paikassa torpat ja tilat ovat enää kesäisin asuttuja. 

 Turku on mereltä tultaessa oikeasti satamakaupungin näköinen. 

 Turun linna näyttää kovin pieneltä. Onkohan se kutistunut...? 

Hmm, toivottavasti tämä teksti tulee vielä monien laivojen kylkeen.

"Puoli peninkulmaa Turusta lähellä Ruissalon rantaa on Raision kirkon rakentamisesta kertovassa sadussa mainittu Kukkarokivi, jonka Killi, jättiläinen sinne vihapäissään heitti". Näin kertoi aikanaan Topelius. 

Varsinainen kohde - Katanpää - saa lähipäivinä oman postauksensa.

Nyt meni metsään

Päätin tänään ottaa etäisyyttä työhön. Se on melkein kuin etätyö...näin selittelen reissuja itselleni. Eilinen vierähti autossa ja kokouksissa istuessa, joten ulkoilmalle oli tarvetta. Ajattelin vaihteeksi mennä supisuomalaiseen sekametsään, ja suuntasin kohti Piikkiön Linnavuorta. Joka on siis paitsi sitä metsää, myös muinaisrantaa. Kas kummaa :)

Kapuaminen kannatti, maisenmat ovat huimat!  Kaukana lännessä näkyi Piikkiönlahti. 

Etelän suunnalla näkyi vain metsää. Meri on tässä suunnassa kauempana. 

Tämä "nyppylä" on siis nimeltään Huttalan linnavuori. Korkeutta merenpinnasta on noin 70 metriä. Se on toiminut puolustuksellisena paikkana viimeksi rautakaudella. Lakkautettiin siis jo hieman aiemmin kuin meidän muut linnakkeemme. Olisikohan Kivisten ja Sorasten puolustuspoliittisen selonteon aikainen päätös...?  Yksi urhoollinen linnake (Kirkonmaa) sinnittelee vielä viikon toiminnassa, sitten on yhden aselajin viimeinenkin toimiva yksikkö naputeltu lopullisesti historiaan.  

Kieltämättä hippusen hämmästyin Linnavuorella, kun minua vastaan käveli tuntematon setä-ihminen metallinpaljastimen kera ( myönnetään, olin myös hieman kade). Ujona tyttönä en kehdannut kysyä oliko mahdollisesti löytänyt jotakin. Alueella on myös pronssikautisia hautapaikkoja, ja reitistön varrella on muitakin muinaismuistokohteita. Samoin runsaasti hyviä marja- ja sienipaikkoja! Suosittelen lämpimästi reitistöä muutaman tunnin retkikohteeksi, maasto on vaihtelevaa ja maisemat hienoja. Vesipullo ja hyttysmyrkkyä kannattaa pakata mukaan. Reitin varrella on pari nuotiopaikkaa ja polku on hyvin merkitty. 

Linnavuorella on kiehtovan näköisiä kiviä. Tämäkin olisi huippuhieno jonkun suuressa puutarhassa :) 

Hippusen alempana olikin jo ihan perinteisiä metsämaisemia. Kasvusto on siellä tosi  tiheää. Joku oli kattanut itselleen ruokailupaikan siihen ainokaiseen kohtaan, johon päivänpaiste sattui lehtien lomasta osumaan. 

Lintuluodo(i)lla

Jokunen päivä sitten ulkoilutin kameraa ja päädyin saarelle, jossa kesäasukkaat olivatkin jo kotiutuneet. Heillä kaikilla oli siivet, tai no, osalla vasta kasvamassa. Säilyttämällä sopivan etäisyyden emme häirinneet toisiamme kumminkaan puolin.

Yhteishuoltajuutta. Haahkaperheen tädit veivät lapsilaumaansa uintiretkelle. 

Niinkin arkinen laji kuin kalalokki on oikeastaan aika viehko tyyppi. Ainakin, kun niiden touhuja seurailee pidemmän aikaa. Ryhmähenki on voimissaan ja niskalihakset kunnossa. Lauluääntä ei sitten kyllä juurikaan ole, tai ainakaan nuottikorvaa. 

Kaikki luotolaiset eivät viihtyneet vedessä. Osa tukeutui rannan ainoaan keloon ja suoritti valvontaa sieltä käsin. Kauaa eivät asukkaat jaksaneet puussakaan poseerata, vaan piti päästä vaihtamaan paikkaa. 

 Lentoonlähdön tyylinäyte.

Lokit eivät juurikaan arastelleet tulijoita. Vähitellen kallion takaa alettiin yksi kerrallaan tulla tuijottelemaan reviirille tulijoita. Keskusteluyhteyskin syntyi, mutta kieliongelmista johtuen lokkien selitykset jäivät ymmärtämättä.

 Uteliaisuutta ilmassa. Harrastimme tuijotuskilpailua puolin ja toisin. 

Lintumaailmassakin harratetaan välienselvittelyä, tässä meneillään vesipainiottelu. Matsi jatkui hetken kuluttua rantakalliolla. Lopputulos 1-1. 

Osa vasta kasvatteli siipiään. Tässä päivän-parin ikäisiä veijareita. Kalalokkikin näyttää söpöltä, ainakin tässä iässä!

Osalla puolestaan jälkikasvua vasta haudottiin. Hermostunut isä(kandidaatti, mistäs sen tietää) puolestaan uiskenteli koko ajan lähettyvillä. Olen kerran kohdannut äkäisen joutsenen merellä (minä kajakissa ja myös joutsen hetken aikaa samassa kajakissa...), ja tuo yksi kerta riitti. 

On myös lintuluotoja, joille ei tee mieli mennä piknikille. Siihen on syynsä. Se ei välity kuvasta, karuudessaanhan tuokin saari on jopa kaunis!

Syy, miksi tänne ei tee milloinkaan mieli mennä, löytyy aistinvaraisesti nuuhkaisemalla:)  Tuoksua voisi kuvailla vaikkapa silakkamaiseksi. 

Kerrottakoon nyt vielä, että luoto ei varsinaisesti ollut luoto, vaan kohtuullisen kokoinen saari. Lintuluodoillehan ei tähän vuodenaikaan ole juurikaan asiaa. Maihinnousu niille häiritsisi pesintää, olisi paikoitellen kiellettyä, ja paikallinen ilmapuolustus myöskin useimmiten estäisi sen. 

Outoja pilviä

Tein viikonloppuna pikareissun. Su-aamuna kulkuneuvoon, joka oli ulkopuolelta kuvioitu seeproilla ja kirahveilla sekä pilvenhattaroilla. Näistä saikin hyvän käsityksen määränpäästä, eli Ahvenanmaasta. Ehkä reissu oli liian nopeatempoinen, sillä kirahveja sen paremmin kuin seeprojakaan ei näkynyt. Kyljestä pahasti pälvikalju hirvi sentään sattui kohdalle, se lienee ahvenanmaalainen versio seeproista. Ihan huuhaata tuo laivan (Sijla Galaxy) kylkimaalaus ei sentään ollut, eli pilviä löytyi!

Olisikohan tämä niellyt ne kiraffit. Taivalla oli huimia pilviä!

Käväisin myös saaren korkeimmalla kohdalla, eli Geta bergenillä. Löysin varmaankin Ahvenanmaan parhaan pippuripihvin (lautaselle tyylikkäästi aseteltuna ja kastikkeella kuorrrutettuna) sekä huimat maisemat näkötornista! (se pihvi ei siis ollut tornissa, vaan läheisessä ravintolassa). Ainut miinus tulee siitä, että maisemia kykeni ihailemaan tornista vain ikkunan takaa, avointa kuvauskohtaa ei ollut. Ja pikkuhiljaa ikkunanpesijäyrittäjät voisivat tehdä tarjouksia, lasit olivat hippusen sameita. Toki on hieman haasteellinen pesukohde. 

 Huimalta maisema näytti lasin takaa katsottunakin. 

Getan kunta liittyy vahvasti myös yhteen tulevaan kirjaani. Syksyllä 1948 Uudestakaupungista lähti kaljaasi Verna kohti Amerikkaa. Kyydissä oli reilu kaksikymmentä ihmistä, heistä neljä oli lapsia. Lähtijöiden tavoitteena oli uusi elämä siellä jossakin. Lähtöä seuranneena päivänä Getan rannoille alkoi ajautua hylkytavaraa,ja pian vedestä löydettiin myös kolmen lapsen ruumiit. Verna haaksirikkoutui jossakin Getan pohjoispuolella, syy on vielä toistaiseksi tuntematon. Myös muut lähtijät ja hylky odottavat löytäjäänsä. Ja kirja kirjoittamista. Vernan tarina ja lähtijöiden taustat ovat jo koossa, joten eiköhän kirjakin tässä joskus valmistu. Verna on vain osa sitä, mutta yksi koskettavimmista kertomuksista, joita olen kymmenen vuoden aikana tutkinut.  

Tuolla jossakin Vernan jäänteet odottavat löytäjää. 

Illan hämyssä rannoilla oli vielä monenmoista kulkijaa. 

Lyhyiden yöunien jälkeen oli aika suunnata aamuyöllä kotia kohti. Herätys yöyhden aikoihin ei kuulu vahvuuksiini, toki laivalla pääsi uudelleen nukkumaan pariksi tunniksi ja näkemään unia. Vaikkapa niistä kirahveista, jotka Itämeren alueella lienevät kovasti yleisiä!

On asioita, joihin ei kyllästy, ja yksi niistä on merelle tuijottaminen. Saaristomme on pullollaan paikkoja, joissa se onnistuu (hih, siis kaikilta rannoilta ja usein vähän sisempääkin saarista), joten mahdollisuuksia on rajattomasti. Rantakaalia kasvaa monilla Saaristomeren rannoilla, ja sulassa sovussa kaalin kanssa löytyy kaikkea, mitä meri on tuonut tullessaan. Kevät onkin usein rannoilla kulkijoille yhtä löytämisen juhlaa.

Omassa työssäni maisemat ovat useimmiten se sivujuonne, mutta eniten olen tainnut kuvata juurikin aiheen vierestä, eli rantoja ja horisonttia.

Onneksi horisonttiin saa toisinaan myös valot, se helpottaa kauas katsomista.