Kivikaudella oli puolensa

Innostuin pölhöyttäni lataamaan itselleni kunnollisen kuvankäsittelyohjelman. Jos ei ennenkään ollut ajankäyttöongelmia, niin nyt niitä ei sitten ainakaan ole! Tämä homma olisi hyvä ulkoistaa...  

Askartelin tämänpäiväisen pikapyrähdyksen (lenkkeilyä kameran kanssa) yhdestä kuvasta vähän parannellun version. Ennen kuin sain sen tallennettua paikkaan josta pystyn poimimaan sen myös blogiin, oli tiimalasissa valahdellut hiekkaa jokunen k i l o! Kuvankäsittely tuntuu olevan minulle vähän rakettitiedettä... 

Mitä tästä opin? No vielä en mitään, paitsi sen, että tulevaisuudessa entistä harvemmin lupaan askarrella kirjoihin tulevien kuvien kanssa pätkääkään. Se on kuvankäsittelyvelhojen hommaa. 

Nautelankoski tänään aamupäivällä. 

Eipä tässä sitten muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia kuvankäsittelyn kompastuskokemuksia :)  

PS: Rakas joulupukki, olen oikeasti ollut y r i t t ä n y t  o l l a kiltti (ja kiukutella vain kun ne pienet ikkunan takana hiippailevat hassut punertavanuttuiset tyypit ei taatusti ole näkemässä). Tiedän että minulle on hankala keksiä lahjaa (kjäh-kjäh, tähän en usko itsekään..) mutta jos Lightroom-ohjekirjan toisit, niin ehtisin taas hiukan tehdä töitäkin. Palataan niihin muihin toiveisiin sitten ennen joulua, jookosta! 

Uusia tuulia

Aiemmin maamme rannikolla sijainneita linnakkeita hallinnoitiin koordinoidusti, keskitetysti ja saman kaavan mukaan. Pukukoodi oli värimaailmaltaan yhtenäinen eikä tekemistä tarvinnut varsinkaan nuorempien "asukkaiden" miettiä. Se tavallaan kuului nykyään niin kovasti tapetilla olleisiin luontaisetuihin.  

Nyt tilanne on toinen, ja melkoisen monella linnakkeella on ihan omannäköisensä ilme. Jossakin asutaan, toisaalla lomaillaan, kolmannella bongaillaan lintuja, neljännestä kiistellään kenelle se kuuluu, viidettä kaavoitetaan ja kuudennella ammutaan saluuttilaukauksia. Osa kokonaisista linnakesaarista kasvaa horsmaa ja melkoisen moneen pääsee nykyään ihan vain vaikkapa päiväretkelle joko omatoimisesti tai järjestetyillä matkoilla. Linnake-elämä huokuu valtaosassa taustalla ja hyvä niin. Rannikkotykistö on antanut saarille historian ja muistot, ja osittain niiden varaan on hyvä pohjata tulevaa toimintaa. 

 Piilokojuja on monenlaisia....

Tänne on "piilotettu" 152/50 T-tykki. 

Ensi kesänä saamme taasen yhden "uuden" kohteen. Kustavissa sijaitseva Katanpään linnake siirtyy uusien yrittäjien hallintaan. Heidän kädenjälkensä alkaa näkyä saarella jo tulevana kesänä. Linjauksena on, että linnakkeen historia ja luonto ohjaavat kehittämistä. Tästä ei voi kuin tykätä! Lypertön linnake-nimi palaa käyttöön, se kun katosi tuossa 1950-luvulla ja tilalle vakiintui Katanpää. 

Jokunen uudistus on jo tiedossa. Yrittäjät muuttavat keväällä itse saarelle ja pyrkivät olemaan siellä niin pitkään syksyllä kuin se on mahdollista. Alueelle vedetään myös kunnan vesi, vedensaanti onkin ollut useimpien linnakesaarten ongelmana. Katanpäähän kerrotaan aikanaan tuodun aina laatikkokaupalla vaarinkaljaa, vedentuonnista ei (ihme kyllä) niinkään ole muistoja. Aikanaan muuttaessani itse Katanpäähän ilmestyi jääkaappiini muutaman ensimmäisen tunnin aikana pyytämättä ja yllättäin melko laaja skaala erilaista "pullopostia", juomavesi kun tuolloinkin oli kortilla....  

Kunnostuksia aletaan tekemään pikkuhiljaa, eli koko linnaketta ei käännetä talven tai keväänkään aikana ympäri. Kahvila siirtyy lähemmäs satamaa, uusi kahvila avataan Santarmin talossa. Pihamaalle rakennetaan terassi, näin saadaan lisää neliöitä toiminnalle. Yläkasarmiin majoitetaan erähenkisiä ryhmiä, ja illalla saa todennäköisesti uinahtaa aitoon armeijan sänkyyn. Ryhmille tarjotaan ruokapalveluja, ja tulevaisuudessa varmaan ihan yksittäsillekin kävijöille on tarjolla ruokailumahdollisuus.

 Tykkityömaa Lypertön linnakkeella 1930-luvulla. 

Tein noin kymmenen vuotta sitten kirjan Katanpäästä (sen piti olla ensimmäinen ja viimeinen kirja jonka kirjoitan, mutta kiitos ihanille sattumuksille, ei se ollutkaan!), jonka painokset on kauan sitten myyty loppuun. Tässä syksyn aikana olen maanisesti miettinyt mitä kaikkea Merimaanikko jatkossa tekeekään. Toiminta laajenee hieman nykyisestä, ja yksi uusi tuotos on uusi versio loppuunmyydystä Katanpääkirjasta. Sisältö menee kokonaan uusiksi, ja se loppu suunnittelemani uudistusbuumi selviää sitten koko laajuudessaan tuossa kevään aikana. Se vaatii vielä vähän vakuuttelua työnantajalleni (eli höpötän taas itsekseni !) ! 

Katanpään itseoikeutetusta maamerkistä ei voi olla liian montaa kuvaa yhdessäkään blogissa, ei edes tässä!  

Mutta nyt pitää hankkia aamukampa ja odotella ensi kesää; 

olen jo ihan täpinöissäni uudistuvasta Katanpäästä! 

Vanha singeri

Jos tietokoneesta alkaa kuulua sellaista huonosti poljettavan ompelukoneen ääntä muistuttavaa kurinaa, 

niin liittykö se jotenkin samanaikaiseen verenkierron hetkelliseen pysähtymiseen...?   Kaivoin ulkoisen kovalevyn kaapin pohjalta ja käynnistin varmuuskopioinnin, sitähän ei kannata tehdä ennen kuin viime tipassa... 

Innostuin samalla (varmuuskopioinnin lumoissa) selailemaan vanhoja kuvatiedostoja. Tässä jokunen räpsy. Lähinnä menneeltä syksyltä, ja tuli tuolla vastaan yksi kesäkuvakin juhannuksen ajoilta. Jostakin syystä tämä bloggeri ei oikein pidä kuville tekemistäni värisäädöistä, vaan haluaa lykätä omat säätönsä tuohon lisäksi. Hmmm.. lopputulos on välillä aika eksoottinen, mutta luulen toivon olevani hippusen voiton puolella. 

 Lokakuinen kotimatka. 

 Kuvassa on kaksi linnaketta yhdellä katsauksella.  Etualan korret kasvavat Isokarissa, ja kaukana horisontissa siintää Katanpää. 

 Jos joku on pitänyt linnake-elämää ankeana, niin tässä kohtaa voi vapaasti muuttaa mieltään. Ja tähän luontaisetuun ei ole päässyt verottajakaan kiinni. 

Ja lopuksi vielä se juhannuksen aikoihin otettu kuva. Se ei siis ole tuo yllä oleva auringonlasku, vaan tuo lutuinen tepastelija. Selvyyden vuoksi: nallukka ei liiku täällä Lounais-Suomessa, vaan Kainuun korvissa. 

PS: Ai mikä pilvipalvelu...? Singeri kuulostaa taas ihan normaalilta. 

Haikeutta ja uuden odottelua

Tiedättekö sen viisaan päätöksen, että uutta ei hankita jos samalla ei luovuta jostain vanhasta? Useilla tämä sääntö toimii etenkin vaatehankinnoissa. Uusi houkuttaa, ja vanhalle keksii monia syitä miksi se joutaa jo vaikkapa kierrätykseen. 

Mutta entä jos sitä uutta ei edes halua, vaan tahtoisi pitää kiinni vanhasta? Nyt en aja takaa enää vaatekappiasioita, vaan otetaan esimerkiksi vaikkapa niinkin yksinkertainen käsite kuin rannikkolinnake !! 

Ihana, kiehtova, kaunis, salaperäinen, lumoava Örö on nyt pakon edessä. Uutta pukkaa vaikka vanha kelpaisi kutakuinkin kaikille! Entinen omistaja luopuu ja uusi ottaa saaren vastaan. Hyväähän tässä on lähinnä se, että Örötä ei olla heittämässä kokonaan romukoppaan. Örössä uusi aika on edessä keväällä 2015. Siihen asti linnake on sotilasalue, jossa liikkuminen on luvanvaraista. Mutta mitä oikeasti tapahtuu vuoden 2015 aikana ja sen jälkeen? Se mitä Örössä tulee tapahtumaan, on jo suunnitteilla. Mutta mitä sen seurauksena tapahtuu itse Örölle, se jääpi nähtäväksi. 

Kiinnostusta luulisi ainakin riittävän, sillä Örö nyt vaan on huiman hieno paikka. Luontoarvot ovat yhdet maamme monimuotoisimmista. Saarelta on tavattu yli 1600 perhoslajia. Lintujen muuttoja ees ja taas pääsee seuraamaan hyvin, ja on ihme jos ei joka päivä näe jokusta merikotkaa. Nelijalkaisia vilistäjiä on laidasta laitaan. Saarella on mukulakivettyä tietä reilu kymmenen kilometriä. Kolme tykkipatteria. Kaksi satamaa. Kuutisenkymmentä rakennusta, joista abouttiarallaa puolet on Venäjän vallan aikaisia. Kilometrikaupalla soran ja hiekan sekaista rantaviivaa. Mainioita mustikkametsiä. Ämpärikaupalla kanttarelleja. Ja mikä historia!! Siitä ei nyt tässä yhteydessä enempää, joku lienee kirjoittanut aiheesta joskus jopa kirjan :) Ja uuttakin on jo työn alla. 

Merivoimat luopuu Öröstä 2014 lopussa ja saaren uudeksi isännäksi tulee Metsähallitus vuoden 2015 alusta alkaen. Ja tämän myötä Öröstä muodostuu vetovoimainen käyntikohde kaikelle kansalle. Ensi kesänä voi vielä käydä fiilistelemässä linnakehenkeä "suljetulla alueella". Vuodesta 2015 eteenpäin tuo henki toivottavasti jää yhä elämään Öröhön, vaikka toiminnan luonne muuttuukin taasen linnakkeesta laidunmaaksi. 

Tänäänkin Örö lumosi, tässä muutama räpsy.

Kuningasideoita

Pimeinä päivinä pitää latailla akkuja täällä kuivalla maalla ja tyytyä vain haaveilemaan saaristosta ja merestä. Hyvä puoli tässä on se, että tulee kirjoitettua teoriassa työt etenevät sivukaupalla. Viime päivät ovat kuluneet enemmänkin haaveilun merkeissä ja uusia juttuja suunnitellessa. Jos kaikki menee kuten Strömsössä, putkahtaa markkinoille lähivuosina tästäkin konttuurista entistä useammin lisää luettavaa. Vähän uudessa formaatissa vain jatkossa. Ideamyssy on vieläkin silmillä, joten jatkan visiointia!  

Yrittäjyyden hyviä puolia on muun muassa juuri se, että jos saat kuningasidean (useimmiten vain omasta mielestäsi), voit myös toteuttaa sen. Ei tarvitse esitellä ideaa muille tai käydä neuvotteluja pomojen kanssa. Homma vaatii vain tehokasta keskustelua itsekseen, ja toki jonkin verran realistisuutta (mistä sitä saisi ostaa??). Toiminnan monipuolisuuden rajat asetat vain ja ainoastaan itse. 

Huonoja puolia löytyy myös jonkin verran, mutta minusta vaakakupissa on lopulta paljon enemmän noita hyviä. Tai ainakin ne painavat sitten enmmän kuin huonot. 

Osa kuvailee tätä myös tavalla oppia asioita hakkaamalla päätä seinään. Aina ei ehkä osu :) Eri juttu on sitten se, että mikä on älykästä yrittämistä. 

Kuivalla maalla ollessa tulee myös ulkoiltua paljon (ilmiö kulkee myös nimellä työpöytäkarkuruus). Yksi suosikkireiteistäni kulkee varsin viehkeän miljöön ohi. En voi lakata hämmästelemästä tuota kasvun ihmettä, mitäköhän ravinteita noille yrteille on syötetty :) 

Ihan kuin jouluaattona

Jouluun on (onneksi ) vielä tovi aikaa, mutta pääsin tunnelmaan jo nyt! Siihen riitti yksi kirjekuori! 

Työni ihania puolia ovat muun muassa ne hetket, kun löydän jotain "uutta vanhaa" tietoa. Sellaista, jota ei ole ikinä julkaistu, ja josta ei kukaan ole tiennytkään. En siis minä itsekään. Tieto löytyy milloin mistäkin ilman että sitä osaa hakea. Se tupsahtaa  tietoosi jonkun haastattelun kautta, arkistosta, vanhasta sanomalehdestä tai haastattelunauhalta. Tai sitten vaikkapa kirjekuoresta, jonka saat täysin pyytämättä ja yllättäin. 

Usein nämä tiedonjyvät ovat jonkun yksittäisen ihmisen subjektiivisa näkemyksiä, osa elettyä elämää. Tuollainen tieto on kultaakin kalliimpaa. Sen avulla voi elävöittää historiaa ja saada paremman kuvan jonkin yksittäisen kohteen menneisyydestä. Arkistoissa ei (ihme ja kumma..) ole kovinkaan paljoa ihan arkisia sattumuksia ja muistelmia vaikkapa elämästä linnakesaarella 1930-luvulla. Kun näitä pieniä yksittäisiä muistoja saa kootuksi enemmänkin, pystyy niiden avulla luomaan hyvän kokonaiskuvan vaikkapa siitä, millaista pikkupojan elämä oli linnakesaarella ennen sotia. Tiivistettynä: se oli jännittävää! Linnake oli kuin seikkailijan El Dorado. Ja sellaisia ovat muistotkin! 

Muistoja hevosesta joka hörppäsi jäähtymässä ollutta rusinasoppaa (ja jota emäntä tarjosi sitten vielä varusmiehille, kun muutakaan jälkiruokaa ei olisi ollut). Muistoja ruvista jotka syntyi kun hän oli kontannut 12-tuumaisen tykin putken sisällä. Kertomus miten ammuntojen jälkeen pojanviikarit käyttivät löytämänsä ruudin (onnettomuuksia ei ruudin kanssa, ihme ja kumma, sattunut). Surullinen kertomus lasten syötyä vahingossa kuparihometta. Ja paljon muita tarinoita. 

Kertomusten ohella kirjekuoressa oli vanhoja valokuvia. Joukossa jokunen aivan huiman hieno kuva. Nyt on pakko myöntää, että toisinaan tässä hommassa alkaa päästä välillä vähän tuollaiseen Indiana Jones-tyypiseen ekstaasiin. Yritän laskeutua taas takaisin pallon pinnalle, mutta siihen asti: hyvää joulua teillekin!