Ihan kuin jouluaattona

Jouluun on (onneksi ) vielä tovi aikaa, mutta pääsin tunnelmaan jo nyt! Siihen riitti yksi kirjekuori! 

Työni ihania puolia ovat muun muassa ne hetket, kun löydän jotain "uutta vanhaa" tietoa. Sellaista, jota ei ole ikinä julkaistu, ja josta ei kukaan ole tiennytkään. En siis minä itsekään. Tieto löytyy milloin mistäkin ilman että sitä osaa hakea. Se tupsahtaa  tietoosi jonkun haastattelun kautta, arkistosta, vanhasta sanomalehdestä tai haastattelunauhalta. Tai sitten vaikkapa kirjekuoresta, jonka saat täysin pyytämättä ja yllättäin. 

Usein nämä tiedonjyvät ovat jonkun yksittäisen ihmisen subjektiivisa näkemyksiä, osa elettyä elämää. Tuollainen tieto on kultaakin kalliimpaa. Sen avulla voi elävöittää historiaa ja saada paremman kuvan jonkin yksittäisen kohteen menneisyydestä. Arkistoissa ei (ihme ja kumma..) ole kovinkaan paljoa ihan arkisia sattumuksia ja muistelmia vaikkapa elämästä linnakesaarella 1930-luvulla. Kun näitä pieniä yksittäisiä muistoja saa kootuksi enemmänkin, pystyy niiden avulla luomaan hyvän kokonaiskuvan vaikkapa siitä, millaista pikkupojan elämä oli linnakesaarella ennen sotia. Tiivistettynä: se oli jännittävää! Linnake oli kuin seikkailijan El Dorado. Ja sellaisia ovat muistotkin! 

Muistoja hevosesta joka hörppäsi jäähtymässä ollutta rusinasoppaa (ja jota emäntä tarjosi sitten vielä varusmiehille, kun muutakaan jälkiruokaa ei olisi ollut). Muistoja ruvista jotka syntyi kun hän oli kontannut 12-tuumaisen tykin putken sisällä. Kertomus miten ammuntojen jälkeen pojanviikarit käyttivät löytämänsä ruudin (onnettomuuksia ei ruudin kanssa, ihme ja kumma, sattunut). Surullinen kertomus lasten syötyä vahingossa kuparihometta. Ja paljon muita tarinoita. 

Kertomusten ohella kirjekuoressa oli vanhoja valokuvia. Joukossa jokunen aivan huiman hieno kuva. Nyt on pakko myöntää, että toisinaan tässä hommassa alkaa päästä välillä vähän tuollaiseen Indiana Jones-tyypiseen ekstaasiin. Yritän laskeutua taas takaisin pallon pinnalle, mutta siihen asti: hyvää joulua teillekin!